”Missä sinä olet”, huusin. Katsoin ympärilleni, enkä nähnyt Linfeä missään. Huhuilin häntä vielä hetken ja lähdin kävelemään takaisin kylälle päin. Minne hän on voinut kadota, mietin kävellessäni kylälle. Pysähdyin ja käännyin kohti aurinkoa, joka oli jo painumassa vuoren taakse yön ajaksi. Yhtäkkiä huomasin, kuinka puista alkoi tippua lehtiä ja juuri ennen kuin ne osuivat maahan, ne muuttuivat ruskeiksi ja hajosivat pieneksi harmaaksi pölyksi. Kävelin puuta päin varovasti ja kosketin sitä. Tunsin, kuinka puussa virtaava elämä sammui. Puusta pääsi räjähtävä ääni ja se halkesi kahtia. Säikähdin asiaa niin ja hypähdin taakse päin. Sydämeni hakkasi ja minua alkoi hikoiluttamaan. Katsoin taivaalle, lintuja ei näkynyt ja taivas, joka ennen niin kauniin sininen oli ollut, oli nyt muuttunut verestävän punaiseksi. Katsoin kaikkia muita puita, jotka olivat ennen niin kauniin vihreitä, alkoivat lahoamaa ja tiputtivat lehtensä maahan. Katsoin maata, se oli ennen ollut kauniin ja vihreän ruohon peitossa, mutta nyt, se oli lakastunut, ja näin pelkkää hiekkaa ja kuivaa punaista kiveä. Kauhistuin. Horjahdin kauhistuessani taakse päin. Horjahtaessani kompastuin johonkin ja kaaduin selälleni. Nousin ylös kyynärpäideni varassa ja voivottelin selkääni. Nousin ylös ja puistelin punaisen tomun vaatteistani pois. Käännyin ympäri ja katsoin, mihin olin kompastunut. Se, johon kompastuin, olikin ihminen. Luultavasti hän oli vain joku köyhä kulkija, joita täällä on onneksi vain muutamia. Päätin auttaa tätä köyhää miestä ja polvistuin hänen viereensä. Yritin herätellä tätä miestä, mutta hän ei herännyt. Käänsin hänen kasvonsa minuun päin ja kauhistuin. Huomasin sen olevan rakas isäni. Muistin isän, jolla oli pitkät ja harmaat hiukset, ruskeat silmät ja ryppyiset kasvot, sillä olihan hän jo iältään 107 vuotta, eli saaren vanhin. Hän oli ollut koko ikänsä mielestäni maailman paras taistelija. Hän oli johtanut saaremme armeijan voittoon, kun taistelimme lohikäärmeitä vastaan. Hän oli ollut koko elämänsä iloinen ja hymyili aina, mutta nyt, kun katson hänen kasvojaan, ne ovat surulliset. Hänen toinen silmänsä oli puhjennut ja sen ympärillä oli syvät kynnen jäljet. Hänen kasvonsa olivat verestävät ja runnellut. Hänellä ei ollut juuri hiuksiakaan enään. Katsoin häntä kauhuissani ja itkin vuolaasti. Otin häntä kädestä kiinni. Hänen kätensä oli kylmä. Nostin hänen kätensä poskeani vasten ja itkin. En voinut käsittää sitä, mikä hänet oli tappanut ja miksi hän oli täällä. Katsoin itkuisilla silmilläni taivaalle ja näin kylän suunnasta nousevan mustaa ja paksua savua. Sydämeni hyppäsi melkein kurkkuun ja lähdin juoksemaan kylän suuntaan. Pysähdyin kylän laidalle. Näin talojen olevan ilmi liekeissä. Itkun, väsymyksen ja pelon sekaisin tuntein juoksin tori aukiolle ja katsoin hätääntyneenä ympärilleni. Olisin halunnut tehdä jotakin, mutta jokin näkymätön voima esti minua. Polvistuin maahan ja painoin pääni polviini. Itkin vuolaasti ja kuuntelin liekkien räiskymistä. Pian kaikki aistini sumenivat, pelon ja itkun voimasta. Olin hetken täysin tiedottomassa tilassa. Avasin silmäni ja kohotin pääni. Katsoin ympärilleni enkä nähnyt hämärän peitossa juuri mitään. Kohotin katseeni taivaalle, joka oli alkanut muuttumaan myrkyn vihreäksi. Käänsin katseeni takaisin maankamaralle. Yritin etsiä rakennuksia, jotka olivat vielä hetki sitten olleet tulessa, mutta en nähnyt niitä enään missään. En ymmärtänyt enään yhtään, mitä täällä tapahtuu. Pelon tunne vahvistui aina kun katsoin ympärilleni. Olin yksin ja peloissani. Olin nähnyt isäni kuolleena ja koti kyläni tuhoutuvan. En tiennyt mitä tehdä tai minne mennä. Käännyin ympäri ja näin meren. Ennen niin kaunis, kirkas ja sininen meri, oli nyt muuttunut tummanpunaiseksi ja sameaksi. Käännyin takaisin metsää päin ja näin sen olevan tulessa. Silmäni suurenivat järkytyksestä, kun näin sen, joka oli tulen sytyttänyt. Se oli Êerlistrifliv.
Jatkuu...
Pääsivu 
tästä.. 12 pacaa. 
